Laskiaisretki tappien tapaan

Kaksitoista ihmistä, kuusitoista koiraa ja kirpakka talvipäivä. Niistä on tappien laskiaisretki tehty! Sunnuntaina suuntasimme siis tappien kanssa retkelle Lempäälään Birgitanpolulle. Alkumatkasta Nala oli ihan innoissaan ja tohkeissaan kaikesta. Silloin tällöin näin vilauksen pikkumustastani ja muutaman kerran se kävi hakemassa minulta namia, mutta muutoin se lähinnä juoksenteli tuttuun tapaansa ihan porukan kärjessä minun rämpiessäni letkan viimeisten joukossa.

Retkiporukkaa lähdössä lenkkeilemään (c) Tytti Käyhkö

Laavulle päästyämme kylmyys alkoi näkyä etenkin kaikkein vähäkarvaisimmissa koirissa, jotka surkeina ja viluisina värjöttelivät paikoillaan. Päätimmekin lähteä pienemmällä porukalla kävelemään polkua pitkin sillä aikaa kun osa jäi virittelemään tulta nuotioon makkaranpaistoa varten. Tällä reissulla tapahtui jotakin mystistä, sillä Nala, joka yleensä tosiaan kiitää aivan porukan etunenässä, olikin jossain kohtaa kääntynyt takaisinpäin ja palannut itsekseen laavulle. Itse ehdin kävellä jonkin matkaa muiden kanssa siinä uskossa, että Nala on edelleen edellä juoksentelevien koirien joukossa, ennen kuin tajusin koirani kadonneen. En kuitenkaan huolestunut kovin suuresti, sillä meitä oli iso porukka levittäytyneenä suhteellisen pienelle alueelle ja uskoin Nalan olevan suurella todennäköisyydellä jonkun lähettyvillä. Lähdin kävelemään laavulle päin ja sieltä Nala löytyikin yhden tappilaisen sylistä. Se oli kuulemma palannut laavulle ihan surkeana ja jäänyt paikoilleen tärisemään. Tämän episodin jälkeen Nala muuttui kovin kummalliseksi, sillä se rupesi äksyilemään kaikille lähelleen tuleville koirille ja seurasi minua kuin hai laivaa. Mietimme aluksi, olisiko se voinut satuttaa itsensä jotenkin ja siksi muuttunut ärripurriksi, mutta ei se ainakaan aristellut paikkojaan tai vaikuttanut muuten kipuilevalta. Itse rupesin jälkikäteen pohtimaan, olisiko se vain yksinkertaisesti pelästynyt tilannetta. Minun näkökulmastanihan se oli Nala, joka teki katoamistempun, mutta Nalan näkökulmasta katoaja olin luultavasti minä, sillä en tiedä, miksi muuten se olisi tehnyt U-käännöksen ja lähtenyt seikkailemaan takaisin laavulle jos ei minua etsiäkseen. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi se kovin epätyypillisesti kulki jonkin aikaan aivan kiinni jaloissani kun liikuskelin laavun ympäristössä. No, pääasia on, että koira löytyi ja on käyttäytynyt retken jälkeen ihan normaalisti. Loppuretki oli kyllä Nalan mielestä aivan kamala, sillä kova vilu tuntui olevan vaikka istuimme nuotion äärellä lämmittelemässä ja Nala pääsi takkini sisään lepäilemään ja sai vielä lainata Hilan fleecepeittoakin lämmikkeeksi. Onpa kiva käyttää vapaapäivä siihen, että vie koiransa retkeilemään ja leikkimään koirakavereidensa kanssa ja sitten koko retkeily onkin koiran mielestä ihan hanurista :D Itse kyllä pidin kovasti retkestä pienestä palelemisesta huolimatta. Raikkaan talvisään lisäksi kun tarjolla oli hyvää seuraa, lämmintä makkaraa ja tuoretta pullaa! Nalankin elämä alkoi taas vähän hymyillä kun se pääsi osingolle makkarasta. Liikkeelle lähtiessämme vilukin väistyi ja Nala tepasteli paluumatkan autoille ihan iloisena ja hyväntuulisena.

Vartin verran ehdimme toipua kotona retkestä ennen kuin lähdimme uudelleen matkaan, tällä kertaa agilityyn. Nala jaksoi hienosti keskittyä treeneihin, mutta nyt kotona pötköttelee erittäin väsynyt koiruus. Tällainen aktiivipäivä oli kuitenkin ihan tervetullut, sillä viime viikko meni aika hiljaisissa merkeissä. Kerran kävimme tokossa ja kerran pidemmällä yhteislenkillä Sarin ja poikien kanssa, mutta muutoin emme oikeastaan tehneet mitään peruslenkkejä kummempaa. Huomenna Nalalle tulee hieroja, joten alkuviikko otetaan jälleen aika rauhallisesti.